Tämä kirjoitus on osa Poimulehti-teemalehteä, jonka Helsingin Maan ystävät julkaisi keväällä 2021. Lehden artikkelit julkaistaan myös tässä blogissa viikon välein. Lehden kirjoitukset eivät edusta Maan ystävät ry:n virallista näkemystä.
System change, not climate change! Siinä missä tämä slogan tuntui vielä jokunen vuosi sitten kaikuvan lähinnä ilmastoliikkeen radikaalimmalta laidalta, se on sittemmin selvästi lyönyt itsensä läpi liikkeen valtavirtaan. Hyvä niin, sillä järjestelmämuutostahan me tarvitsemme – mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?
Puhe järjestelmämuutoksesta kaipaa täsmennystä ensimmäiseksi siihen, mitä järjestelmää haluamme muuttaa ja miten. Puhummeko siis maapallosta biofyysisenä järjestelmänä (engl. Earth system), kapitalistisesta talousjärjestelmästä, jonkin valtion ruoka-, energia- tai terveydenhuoltojärjestelmästä vai kenties jostakin vielä spesifimmästä? Esimerkiksi valtava mullistus sosiaaliturvajärjestelmässä, kuten vaikkapa koko EU:n tasolla toteutettava vastikkeeton ja elämiseen riittävä perustulo, voisi perustellusti näyttää piskuiselta yksityiskohdalta ilmastojärjestelmän näkökulmasta. Miten järjestelmän rajaammekin, siinä on lukuisia elementtejä, joita voidaan muuttaa monin eri tavoin. Tarvitaan siis vielä lisää täsmennystä, ennen kuin edes tiedämme, mistä oikeastaan puhutaan.
Yleisesti ottaen puhe järjestelmämuutoksesta tai systeemisestä muutoksesta vaikuttaisi korostavan sitä, ettei tarvittava muutos ole vain määrällinen, vaan myös jollakin perinpohjaisella tavalla laadullinen. Yhteiskunnallisesta muutoksesta puhuttaessa näyttää lisäksi selvältä, ettei kysymys ole vain yksilötason käyttäytymisen muutoksista nykyisenkaltaisessa toimintaympäristössä, vaan tämän ympäristön institutionaalisten, kulttuuristen ja materiaalistenkin rakenteiden olennaisesta muuttamisesta. Michael Narberhaus ja Amy Sheppard muotoilevat asian pamfletissaan Re.imagining Activism (2015, s. 26) siten, että systeemisen muutoksen tulee olla perustavanlaatuinen ja vaikuttaa siihen, miten koko järjestelmä toimii. Tarkemman analyysin on siis myös määritettävä, mikä järjestelmässä on perustavanlaatuista ja mikä toisarvoista: yhden reformi voi olla toisen vallankumous.
Ne järjestelmät, joista ilmastoliikkeessä tyypillisesti puhutaan, ovat luonteeltaan varsin kompleksisia, joten niiden osaset kytkeytyvät toisiinsa mitä mutkikkaimmin tavoin. Tällaisessa järjestelmässä on lähes mahdotonta muuttaa mitään yksittäistä asiaa ilman, että muutokset heijastuvat eri tavoin eri puolille järjestelmän kokonaisuutta. Näin ollen yksittäiseltä ja kapealtakin näyttävä muutos voi olla perinpohjainen heijastusvaikutustensa kautta. Otetaan esimerkiksi fossiilisesta öljystä luopuminen, joka voi ensi silmäyksellä vaikuttaa energiajärjestelmän piiriin kuuluvalta tekniseltä yksityiskohdalta. Laajemmin tarkasteltuna öljyn yhteiskunnallinen merkitys on kuitenkin niin päätähuimaavan läpitunkeva, ettei sellainen muutos voi olla sekä edellyttämättä että aiheuttamatta valtavan suurta myllerrystä lähestulkoon kaikilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla. Kysymys siitä, miten ja mihin suuntaan kaikkia näitä muita muutoksia pitäisi tehdä, jää helposti ilmaan. Toisaalta näitä muutoksia on kompleksisessa järjestelmässä erittäin vaikeaa hallita ja ennustaa, joten ratkaisujen on joka tapauksessa syytä sisältää kokeiluja, oppimista ja sopeutumista (Narberhaus & Sheppard 2015, s. 26).
Kaikki tämä asettaa suuren haasteen vaatimuksille järjestelmämuutoksista. Jos sen enempää järjestelmää kuin muutostakaan ei määritellä sen tarkemmin, eikä analyysiä järjestelmän sisäisistä kytköksistä ja keskeisistä elementeistä kuvata avoimesti, puhe järjestelmämuutoksesta jää väistämättä epämääräiseksi. Toisaalta, jos koko tämä taustatyö tehdään kunnolla, sitä on hyvin vaikea tiivistää sellaiseen muotoon, jonka laajat joukot ihmisiä jaksavat kahlata läpi – puhumattakaan siitä, että sen saisi mahdutettua isoonkaan banderolliin luettavan kokoisella fontilla. Kaikkea ei voi saada, mutta jotakin pitää silti tehdä.
Mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnallisten liikkeiden kannalta?
Kun toiminnan tavoitteena kerran näyttäisi olevan kokonaisvaltainen muutos hyvin monimutkaisessa järjestelmässä, ei liene ihme, jos tarpeellisten vaatimusten ja toimenpiteiden lista kasvaa pitkäksi ja leveäksi. Mitä enemmän tätä listaa täsmennetään, sitä työläämpää sen ympärille on muodostaa laajaa konsensusta. Jos taas täsmentäminen jätetään sikseen, jää viestin sisältö epämääräiseksi, ja ilman tarkemmin muotoiltuja toimia tai vaatimuksia voi olla vaikeaa saada aikaan konkreettisia muutoksia. Kärjistäen: kirjon yhdelle laidalle voidaan asettaa hattaramaiset “pelasta maailma” -tyyppiset sloganit, toiselle taas esimerkiksi suuret joukot tarkoin muotoiltuja lakialoitteita. Mikään ei tietenkään estä hyödyntämästä molempia.
Liikkeelle voi hyvinkin olla eduksi se, jos epämääräisen järjestelmämuutospuheen leveän sateenvarjon alle saadaan suuri joukko erilaisia toimijoita, jotka puhaltavat yhteen hiileen. Sellaisessa tilanteessa jokainen aidosti jaettu konkreettinen tavoite on hyvä mahdollisuus kanavoida epämääräistä muutostahtoa todellisiksi muutoksiksi. Laajaan joukkoon mahtuvien näkemyserojen on kuitenkin ennen pitkää tultava pintaan tavalla tai toisella, mikä voi saada liikkeen yhtenäisyyden horjumaan. Jossakin vaiheessa esiin nousevat ikuiset tai vähemmän ikuiset kysymykset esimerkiksi valtion, yritysten, maailmankaupan tai ydinvoiman roolista tavoiteltavissa muutoksissa. Sikäli kun liike aikoo pysyä hengissä, nämä erimielisyydet täytyy ennemmin tai myöhemmin kohdata ja käsitellä jotenkin. Käsittelyn myötä liike saattaa tietysti myös muuttaa muotoaan.
Täsmällisten tavoitteiden merkittävä etu on niiden käyttökelpoisuus. Järjestelmän muuttamisen on tavallaan pakko alkaa jostakin, ja tähän johonkin ei voi päästä käsiksi puhumalla vain yleisesti järjestelmämuutoksesta. On määritettävä työmaita tarkemmin: energian alalla vaadimme tätä, ruuantuotannossa tuemme tuota, meidän on rakennettava yhdessä tällainen. Täsmennysten on kuitenkin tarpeen kytkeytyä jollakin tavalla laajempaan kokonaisuuteen, tai niitä ei enää helposti tunnista kaivatun järjestelmämuutoksen osasiksi, jolloin kokonaiskuva alkaa hämärtyä. Tämä voi pahimmillaan johtaa lyhytnäköiseen toimintaan, joka voi jopa huonontaa kokonaistilannetta, vaikka saavuttaisikin omat tavoitteensa pienemmässä mittakaavassa (Narberhaus & Sheppard 2015, s. 4–21). Tällaisen kuilun muodostuminen käytännön toteutuksen ja ylevien yhteisten tavoitteiden välille ei tietenkään ole suotavaa.
Ilman tärkeää kytköstä käytännön ja kokonaisuuden välillä mikä tahansa yksittäinen muutos voi myös näyttää auttamattoman pieneltä ja mitättömältä: mitä loppujen lopuksi saavutamme metsäkadon pysäyttämisellä, jos kasvua ruokkivaa logiikkaa ei saada murtumaan? Mitä iloa on perinpohjaisestakaan rahareformista, jos energiantuotantomme perustuu jatkossakin fossiileille? En tiedä, auttaako tähän riittämättömyyden tunnelmaan juuri mikään muu kuin ajatus pienistä puroista ja suurista virroista. Kompleksisessa järjestelmässä jokainen muutos parempaan heijastuu myös muualle ja usein helpottaa tulevaa työtä. Kuten Olli Tammilehto kirjassaan "Tuhokehitys poikki" (2017) kuvaa, joskus yllättävänkin pienellä tuuppauksella voidaan saattaa järjestelmä keikahduspisteeseen, jollaisen saavutettuaan se humpsahtaa nopeasti aivan toisenlaiseen tilaan.
Suurten järjestelmämuutosten pilkkominen yhteisiksi, yksityiskohtaisiksi tavoitteiksi vaatii kuitenkin neuvottelemista, jos prosessi halutaan pitää avoimena ja ainakin jotenkin demokraattisena. Tämä neuvotteleminen vaatii aikaa, tilaa, työtä ja yhteistä tahtoa – sitä enemmän, mitä laajempi joukko halutaan saada samojen tavoitteiden taakse. Tämä hiomisprosessi itsessään on omiaan tuomaan edellä mainitsemiani jännitteitä esiin, ja etenkin puutteellisesti fasilitoituna se voi pahimmillaan väsyttää, turhauttaa ja vieraannuttaa toimijoita. Konkreettiset toimenpiteet myös kiinnittyvät olennaisesti toimintaympäristön realiteetteihin ja voimasuhteisiin. Siten ne ovat monesti lannistavampaa ja raskaampaa työstettävää kuin abstraktit haaveet kaiken paremmaksi pyyhkäisevästä suuresta järjestelmämuutoksesta. Tätä todellisuuteen kytkeytyvää työtä ei kuitenkaan oikein voi jättää tekemättäkään, jos tarkoituksena on muuttaa todellista maailmaa.
Lopuksi vielä sanoista
Oli puhe järjestelmämuutoksesta sinulle sitten epämääräistä, konkretiasta vieraantunutta haihattelua tai vihdoinkin kaipaamaasi kokonaisvaltaista ylätason ajattelua, se on silti edelleen “vain” puhetta. Se voi olla käsitteellinen kompastuskivi, nopeasti haihtuva muotisana tai oikein käytettynä kenties juuri sitä, mitä ympäristöliike tarvitsee. Ainakin se tuntuisi olevan riittävän mukautuvainen ja helposti tarttuva käsite, jotta siitä voi muodostua toimijoita yhteen tuova symboli. Kuten sanat yleensäkin, se myös elää omaa elämäänsä sen käytön kautta. Ihmisten puheissa ja elämässä kaikki sanat ja asiat menevät joka tapauksessa iloisesti sekaisin, eikä mikään määrä määritelmiin takertumista tule tätä muuttamaan.
Tekemisen ja vaatimisen lomassa on kuitenkin hyvä ajoittain pysähtyä pohtimaan, mitä tarkalleen ollaan tekemässä ja vaatimassa, ja järjestelmämuutospuhe vaatii hieman tällaista pohdintaa. Tärkeää on, ettei anna sanojen tulla toiminnan ja muutosten tielle, piti näitä sitten radikaaleina tai maltillisina. Koska sanat eivät koskaan tule valmiiksi ja lopullisiksi, ei meidän kannata liiaksi jäädä niitä odottelemaan – meillä nimittäin alkaa olla tulenpalava kiire muuttaa järjestelmää.
Lähteet
Naberhaus, Michael ja Sheppard, Amy. Re.imagining Activism – a practical guide to the Great Transition. Smart CSOs Lab / Michael Narberhaus 2015.
Tammilehto, Olli. Tuhokehitys poikki – yhteiskunnan olomuodon muutos. Into Kustannus 2019.
Poimulehti 3
- Pääkirjoitus
- Ilmasto-oikeudenmukaisuus
- Ilmastoliike ja saamelaisaktivismi
- Ethics of the Climate Crisis
- Ilmastotoimissa on kyse yhteisöistä, ei kuluttajasta
- Tuulivoimaloiden kierrätys
- Hiilipäästöt verokarhun kynsissä
- Miten järjestelmämuutoksesta kannattaisi puhua?
- Lähestymistapoja järjestelmämuutokseen