Tämä kirjoitus on osa Poimulehti-teemalehteä, jonka Helsingin Maan ystävät julkaisi keväällä 2021. Lehden artikkelit julkaistaan myös tässä blogissa viikon välein. Lehden kirjoitukset eivät edusta Maan ystävät ry:n virallista näkemystä.
Ilmastokriisin vakavimpien seurauksien välttäminen edellyttää, että kasvihuonekaasupäästöt saadaan nopeasti laskuun. Päästöihin kohdistuvaa hiiliveroa on esitetty tehokkaana keinona päästöjen nopean vähentämiseen.
Taloudelliset ohjauskeinot, kuten haittaverot, päästömaksut ja päästökauppa, ovat keskeisiä yhteiskunnallisia välineitä ympäristöhaittojen vähentämiseen. Niiden vaikutus perustuu siihen, että ympäristölle haitallinen toiminta tehdään kalliimmaksi ja siksi vähemmän houkuttelevaksi tai kannattavaksi. Samalla ympäristölle vähemmän haitalliset vaihtoehdot muuttuvat suhteellisesti edullisemmiksi. Taloustieteellisesti taloudellisia ohjauskeinoja perustellaan myös ulkoisvaikutusten huomioimisella. Ulkoisvaikutuksilla tarkoitetaan tietyn toiminnan muille aiheuttamaa haittaa kuten päästöjä tai melua. Ympäristöverot vaikuttavat päästöihin usein huomattavasti pidemmällä aikavälillä, kun taas lyhyen aikavälin vaikutukset jäävät usein vähäisiksi [1]. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että vie oman aikansa ennen kuin ihmiset ja yritykset ehtivät reagoida muuttuneeseen sääntelyyn.
Monessa maassa on tällä hetkellä käytössä haittaveroja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi, mutta ne eivät kuitenkaan pääosin perustu täsmällisesti päästöihin, ja ne kohdistuvat usein vain rajattuun toimintaan, kuten sähköön tai bensiiniin. Suomessa hiiliveroina voi pitää sähköveroa, liikennepolttoaineiden veroja ja lämmityspolttoaineiden veroja. Osa merkittävistä päästöjen aiheuttajista, kuten lentoliikenne, on kuitenkin kokonaan vapautettu polttoaineveroista. EU:n päästökauppa kohdistuu osaan kasvihuonekaasupäästöjä aiheuttavasta toiminnasta, kuten teollisuuteen, sähköntuotantoon ja EU:n sisäiseen lentoliikenteeseen. Järjestelmässä on kuitenkin merkittäviä sen vaikutusta heikentäviä ongelmia, kuten liian suuri päästöoikeuksien määrä ja se, että monet teollisuudenalat eivät joudu ostamaan päästöoikeuksia kuin korkeintaan osaan päästöistään [2]. Nämä heikennykset on lisätty järjestelmään, sillä osa poliitikoista ja viranomaisista pelkää, että päästöoikeuksien korkea hinta saisi osan yrityksistä siirtämään tuotantonsa EU-alueen ulkopuolelle.
Päästökaupan ja hiiliveron keskeinen ero on, että hiiliveron taso on kiinteä, kun taas päästökaupan päästöoikeuksien hinta määräytyy markkinoilla. Veron kiinteän tason etu on sen ennustettavuus. Päästökauppa taas teoriassa määräisi optimaalisen tason päästöoikeuksille. Käytännössä kuitenkin tilanteessa, jossa päästöoikeuksia on markkinoilla liian paljon, jää päästöoikeuksien hinta hyvin matalaksi ja ohjausvaikutus siksi marginaaliseksi. Toinen veron keskeisistä eduista päästökauppaan nähden on, että veron tuotto jää valtiolle, jolloin verotuottoja voidaan käyttää päästövähennyshankkeisiin ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Päästökaupassa päästöoikeuksien myyjät pitävät myynnistä saadun voiton mahdollista alkuhuutokauppaa lukuun ottamatta.
Globaali hiilivero varmistaisi, että päästöjä vähennettäisiin kaikkialla, samalla kun se toimisi keinona edistää globaalia ilmasto-oikeudenmukaisuutta. Globaalin veron tuotto voitaisiin ohjata korvaamaan ilmastokriisin aiheuttamia haittoja, kuten myrskytuhoja ja kuivuutta. Veron tuottoa voisi käyttää myös yhteiskuntien vahvistamiseen paremmin lämpenemisen tuhoja kestäviksi. Globaalin veron keskeinen ongelma on kuitenkin, että sen säätäminen vaatisi uusia kansainvälisiä instituutioita ja käytännössä kansainvälisen konsensuksen, minkä takia sen toteutuminen on erittäin epätodennäköistä. Kansainvälisesti oikeudenmukaisen ja ympäristöpoliittisesti tehokkaan verotason määritteleminen on myös vaikeaa.
Kansainvälistä veroa toteuttamiskelpoisempia ovat kansalliset tai alueelliset hiiliverot. Euroopassa olisi mielekästä, että EU:ssa toteutettaisiin yleinen hiilivero, tai että jäsenmaiden hiiliverojen tasot ohjattaisiin EU-tasolla. Tällöin kannustin siirtää tuotanto toiseen maahan veron välttämiseksi olisi pienempi. Hiiliveron tehoa voitaisiin parantaa asettamalla hiilipäästöperusteiset tullit sellaisista maista tuleviin tuotteisiin, joissa vastaavaa veroa ei ole. Päästöperusteiset tullit varmistaisivat, että vero kohdistuisi myös tuontituotteisiin, ja vähentäisivät siksi houkutusta siirtää tuotantoa matalamman verotason maihin. Hiiliveron taso pitäisi asettaa sellaiselle tasolle, että sen aiheuttamien päästövähennysten myötä ilmaston lämpeneminen voitaisiin rajata 1,5 asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Aluksi helppoja päästövähennysmahdollisuuksia on paljon, jolloin veron taso voisi olla matalampi, ja ajan myötä sitä nostettaisiin päästövähennysten toteutuskustannusten noustessa.
Veron oman vaikutuksen lisäksi myös sen tuottoa voidaan käyttää päästöjen vähentämiseen. Suurimman ympäristöpoliittisen hyödyn saamiseksi tulisi hiiliveron tuotto käyttää päästövähennyshankkeisiin, kuten raideliikenteeseen ja vähäpäästöisiin lämmitysjärjestelmiin. Tuoton korvamerkitseminen päästöjä vähentäviin hankkeisiin voi lisäksi lisätä hiiliveron yleistä hyväksyntää [1]. Verotuoton käytössä pitää kuitenkin varmistaa, ettei synny sellaista riippuvuussuhdetta, jossa yhteiskunnalle tärkeän toiminnan rahoitus vaarantuisi verotuoton pienentyessä – hiiliveron tarkoitus kun on tehdä itsensä tarpeettomaksi päästöjen vähentyessä. Parhaiten hiiliveron tuotto sopisi siksi kertaluonteisten investointien rahoittamiseen.
Ympäristöveroja on tasaveroina kritisoitu epäoikeudenmukaisiksi, sillä ne osuvat progressiivisia tuloveroja suhteellisesti ankarammin pienituloisiin. Tämä on osittain totta, mutta ongelmaa voidaan lieventää käyttämällä tuottoa tulonsiirtoihin ja julkisiin investointeihin. Teoriassa myös progressiivinen hiilivero olisi mahdollinen, mutta se edellyttäisi niin monimutkaista kirjanpito- ja valvontajärjestelmää, että se on käytännössä toteuttamiskelvoton. Yhtenä ongelmana voidaan myös pitää sitä moraalista ongelmaa, että maksamalla hiiliveroa voi ikään kuin oikeuttaa omat päästönsä ja käyttää veron maksamista vaihtoehtona päästöjen ja kulutukseen vähentämiselle.
Hiilivero on luonteeltaan nykyisen taloudellisen järjestelmän ohjaamista, ja siksi se on myös monen nykymuotoisen kapitalismin kannattajan suosima väline. Siksi sitä on vaikea pitää perustavanlaatuisena muutoksena järjestelmässä. Hiilivero voi kuitenkin tukea muita toimenpiteitä, kun taloutta ja yhteiskuntaa muutetaan ympäristölliset ja sosiaaliset reunaehdot paremmin huomioivaan suuntaan. Vero sekä vauhdittaisi muutosta että toisi rahoitusta tarvittavien investointien toteuttamiseen.
Hiilivero voi olla keskeinen osa ilmastokriisin torjunnan keinovalikoimaa. On kuitenkin tärkeää huomata, että vaaditun muutoksen laajuus ja nopeus on niin suuri, ettei pelkästään taloudellisten ohjauskeinojen käyttö riitä tarvittavan yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi. Tähän mennessä riittävää poliittista halua tarpeeksi korkeiden hiiliverojen säätämiseen ei lisäksi ole ollut. Tämä on toisaalta kaikkea ilmastopolitiikkaa koskeva ongelma. Hiilivero on kuitenkin tärkeä palapelin pala ilmastokriisin pysäyttämisessä, sillä se on verrattain nopeasti toteuttava keino, joka myös kerää varoja hiilineutraalin yhteiskunnan rakentamiseen.
Lähteet
[1] IPCC, 2014. National and Sub-national Policies and Institutions. Julkaisussa Climate Change 2014: Mitigation of Climate Change. Contribution of Working Group III to the Fifthe Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change.
[2] European Commission, 2015. EU ETS Handbook.
Poimulehti 3
Sisältö
- Pääkirjoitus
- Ilmasto-oikeudenmukaisuus
- Ilmastoliike ja saamelaisaktivismi
- Ethics of the Climate Crisis
- Ilmastotoimissa on kyse yhteisöistä, ei kuluttajasta
- Tuulivoimaloiden kierrätys
- Hiilipäästöt verokarhun kynsissä
- Miten järjestelmämuutoksesta kannattaisi puhua?
- Lähestymistapoja järjestelmämuutokseen