Termi ”kala” on summittainen yleisnimitys erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia omaavista eläimistä. Kalat ovat hyvin moninainen eläinten ryhmä. Lajeja on kaikkiaan noin 33000, mikä on enemmän kuin muissa selkärankaisluokissa yhteensä [1].
Koska kalojen kokemuksellisuus on tullut pitkälti sivuutetuksi tai kyseenalaistettu, jopa niinkin yksinkertaisten ja perustavien tuntemusten kuin kivuntuntemiskyvyn suhteen, lienee paikallaan tehdä lyhyt vilkaisu aiheeseen.
Kalojen aivoissa on rakenteita, joiden evolutiivinen alkuperä on sama kuin meidän neokorteksillamme. Niiden kehossa on muitakin vastaavuuksia, kuten A-delta-säikeitä ja C-säikeitä, eli samoja hermosäikeitä, joita nisäkkäät käyttävät kivun aistimiseen. Kalojen aivoissa ei kuitenkaan ole neokorteksia eli aivokuoren ulointa kerrosta, joka on nisäkkäillä tärkeässä osassa tuntemusten käsittelyä. Tämän takia pitkään oletettiin, että ne eivät voi myöskään tuntea kipua. Vanha päätelmä neokorteksin puuttumisen ja kokemuksellisuuden puuttumisen välisestä yhteydestä on kuitenkin osoitettu vääräksi. [2] Sittemmin on tullut toistuvasti todetuksi, että kalat pystyvät välttelemään kivuliaita tilanteita ja muuttamaan käyttäytymistään sen mukaisesti.
Eläinten hyvinvoinnin tutkimuslaitos kirjoittaa kansainvälisistä tutkimuksista, joissa kalojen kykyä kivun kokemuksiin on testattu muun moassa kirjolohilla. Kun tutkijat ruiskuttivat niiden huuliin etikkahappoa, ne hankasivat huuliaan akvaarion pohjaan, huojuttivat itseään eivätkä syöneet. Kalat, joita lääkittiin morfiinilla, käyttäytyivät kuin eivät olisi altistuneet etikkahapolle alkuunkaan. "Samaa ilmiötä käytetään muidenkin eläinten kipututkimuksissa: jos kipulääke saa eläimen lopettamaan kipukäyttäytymisensä, kipu on hyvin todennäköisesti ollut eläimelle todellinen, subjektiivinen kokemus eikä vain robottimainen refleksi" toteaa biologi Helena Telkänranta eläintutkimuksen blogissa. [2]
Etologi ja Eläimellinen nautinto -kirjan kirjoittaja Jonathan Balcome haastaa kalojen käyttäytymisen selitykset, joissa niiden toiminta nähdään vain refleksinomaisena reagointina ympäristön ärsykkeisiin. Koska kalat ovat säilyneet hyvinkin muuttumattomina vuosimiljoonia, niitä pidetään "alkeellisina", kun taas myöhemmin kehittyneet lajit apinat ja ihmisapinat nähdään "korkeampina" eläiminä. Balcombe korostaa tällaisen ajattelun arvolatautuneisuutta: ikivanhat piirteet ovat säilyneet monilla kaloilla, koska ne ovat niin toimivia. Ne voitaisiin yhtä perustellusti pitkän evoluutionsa johdosta luokitella pidemmälle kehittyneiksi. Kalojen evoluutio ei ole pysähtynyt. Pitkän evoluutionsa aikana kaloilla on ollut runsaasti aikaa luoda joustavia ja monimutkaisia käyttäytymismalleja. [3]
Balcomben mukaan kalojen ilmeettömyys saattaa olla syynä niiden tunteiden kieltämiseen. Johdonmukainen tulkinta ilmeiden puuttumisen yhteydestä tunteiden puuttumiseen ei kuitenkaan ole. Ehkä ainoaa poikkeusta, belungavalasta lukuun ottamatta, monimutkaisesta kommunikaatioista ja sosiaalisista suhteista tunnetut valaatkaan eivät ilmehdi. [3] Ilmeiden sijaan kalat voivat viestiä tunnetiloistaan muilla keinoin, esimerkiksi kalan kokema pelko saattaa ilmetä värien kalpenemisena [4].
Kaloja tapetaan ruoaksi enemmän kuin muita eläimiä yhteensä. Sikäli kun tunnustamme kalat tunteviksi olennoiksi, kuten niiden kipua, muistia ja oppimista koskevan tiedon valossa olisi syytä, niitä koskevat hyvinvointiongelmat koskettavat valtaisia määriä eläimiä. Yleisin tapa jolla kaloja tapetaan on kalojen jättäminen kannelle tai siimaan, jolloin ne tukehtuvat kuoliaaksi. Joillekin kaloille tukehtuminen on hyvin hidas tapa kuolla. Esimerkiksi meriahvenelta kestää noin 60 minuuttia ennenkuin se menettää tajuntansa tai kuolee. [5]
Kaupallinen kalastus tuhoaa merten ekosysteemejä kiihtyvää tahtia. Merillämme seilaava yli sata metrinen alus voikin vetää perässään 600 m verkkoa ja 50 km pitkää siimaa. Mereneläviä pyydetään 80 miljoonaa tonnia joka vuosi, joka tarkoittaa noin kahta miljardia eläintä. Noin 40 % pyydetyistä eläimistä ei kuulu teollisuuden haluamiin kalalajeihin, vaan niitä pidetään "sivusaaliina". Sivusaaliiksi luokitellut eläimet pudotetaan yleensä kuolleena tai vahingoittuneena mereen.
Valtamerien kalakannat ovat pienentyneet murto-osaan siitä, mitä ne olivat teollisen kalastuksen alkaessa 1950-luvulla. On arvioitu, että nykyisellä tahdilla meret tyhjenevät kaloista vuoteen 2048 mennessä [6]. Sekä ympäristö-, eläinoikeus-, että ihmisnäkökulmasta katsottuna olisikin tärkeää toimia laajemman tietoisuuden herättämiseksi ja nykyisen kehityskulun pysäyttämiseksi.
1. FishFeel. fishfeel.org.
2. Helena Telkänranta. 2012. Kaloillakin on tuntemuksensa. Eläinten hyvinvointikeskus. http://elaintenhyvinvointikeskus.edublogs.org/2012/08/29/kaloillakin-on-...
3. Jonathan Balcombe. 2014 Eläimellinen nautinto. Into Kustannus Oy.
4. Oikeutta eläimille. Tiesitkö tämän kaloista? http://oikeuttaelaimille.fi/tietoa/muu-elainten-kaytto/tiesitko-taman-ka...
5. Dinesh Wadiwel. Fisheries and fish welfare: an uncanny silence. http://sydney.edu.au/environment-institute/blog/fisheries-and-fish-welfa...
6. The Black Fish. Losing Nemo – official site. http://theblackfish.org/film/